Viikonloppu oli mieletön, koska oli aika vihdoin tehdä julkinen ilmaantuminen KHAO SAN ROADilla! Kyllä, juuri sillä turistienkin suosimalla bilemestahöskäkadulla.
 |
| Minä ja minun uusi timanttilippis. Tuli laitettuu muuten huulipunaa ekaa kertaa täälläoloaikana, jestas miten ihana tunne. T. huulipunafriikki |
Olin vähän kahden vaiheilla, että jaksanko lähteä mihinkään, mutta onneksi uusi kaverini Tor sai ylipuhuttua. Oli huomattavasti mukavampi lähteä jonkun toisen kanssa tuollaiseen paikkaan, jossa on miljoona ihmistä samaan aikaan, varsinkaan kun en oikein tiennyt miten koko mesta toimii jne. Tor on paikallinen, joten tiesi paikat hyvin. Eli kymmenen pistettä ihanalle oppaalle. 😊
Liikkeelle lähdin iltapäivällä, taksilla BTS Skytrainille(taksikuski yski malliin ebola koko matkan ajan, mut no problem) ja BTS:llä Siam Squarelle, jossa Tor odotti minua. Siamilta otimme Tuktukin Khao San Roadille. Siinä taas nähtiin, että paikalliset pääsee niin paljon halvemmalla Tuktukeilla, sillä tämä matka ei maksanut kuin vähän yli 2€, mulle yksin se olis varmaan maksanut aivan sikana enemmän, koska FARANG(valkonaama).
Perille päästyä päätimme ekana etsiä mulle hotellin, koska oli sanomattakin selvää etten todellakaan lähde yöllä enää takaisin Pathum Thaniin. Kävimme muutaman paikan läpi, jotka olivat täynnä, kunnes sitten löytyi yksi hyvänhintainen guesthouse aivan hoodeilta(600tbh/yö, eli n. 17 euroa). Huone oli ihan kiva, parempi melkein kuin tämä mesta missä asun tällä hetkellä. Mitä nyt tuli varmaan syötyä pari torakkaa yön aikana, mutta ei anneta sen häiritä. Sänky oli mukava ja huone oli tosi siisti ja puhdas.
Matkustuksen jälkeen vaihdoin äkkipikaa vaatteet ja lähdimme alakertaan syömään. Tor tunsi paikan suloisen baarimikon entuudestaan, joten jäimme illallistamaan guesthouselle, ja joimme myös pari drinkkiä, ennenkuin suuntasimme Khao San Roadin järjettömään hulinaan. Lienee parasta heittää kuvia kehiin, ja selittää niiden varjolla illan kulkua.
 |
| Kävelimme Khao Sanin päästä päähän, jotta näkisin vähän mistä on kyse. Aivan sikana populaa, yökerhoja, pubeja, hierontakojuja(ihan niitä sellaisia happyendittömiäkin), markkinakojuja(WOAA, ylläri!) ja siis ihaninta oli kaikki valot yötaivasta vasten ja iloiset ihmiset. |
 |
| Tämä tapahtui. ♏ I ate a Scorpion and I liked it. Taste of the salty and crispy legs. I ate a scorpion just to try it, hope my stomach wont mind it. Siis ihan oikeesti toi ei ollu pahaa, vähän sellasta kuivaa ja rapsakkaa, mut hyvin maustettu. Ja siis pistintä en syönyt, muuten kyl vedin ton kokonaan, mutta ostin kokonaisen koska valokuva. 2,5/5 kuivuuden takii. |
 |
| Ja siis lisäksi ostin sitten tollasiii jotain toukkia, ne oli oikeesti ihan jees, kyl niitä ihan söi sellasena sipsin tyylisenä snäksinä pois tiekseen! 4/5 |
 |
| Scorpioniselfie, Tor tietysti kuvassa mukana 😊 Tää baari oli kiva, musiikkina pelkkää pilvenpoltteluraggaeta(ei sillä että siel kukaan olis poltellut, mä tunnistan pilven kyllä koska oon asunu 4kk Hollannissa, mutta tiedättehän raggaen.), omistaja/baarimikko oli yläosattomissa ja paljain varpain kulkeva rastafari, rentoa meininkiä ja asiakkailla hyvä mieli. Happy Bar nimeltään. |
 |
| Tää oli aika mielenkiintoinen. Mojito, jossa normijuttujen lisäksi passionhedelmää. Oli ihan jees, aika kirpsakkaa vaan, et tais sokeri unohtuu baarimikolta.😏 |
 |
| Tuli otettua tällaiselta sivukujalta kuva. Seiniä koristi kaikenmaailman spraymaalaukset. Myös Happy Bar oli tällaisella sivukujalla. |
 |
| KHAO SAN ROAD. (Ja kyllä, tuossa kyltissä lukee Laughing gas, ne siis oikeesti myi Heliumia ilmapalloissa viihdekäyttöön.) |
 |
| En tiiä miks mun ilme on noin outo, mut siis joo. |
Aamusta heräsin melko rapsakkaan olotilaan, mutta olimme sopineet erään eilisessä seurueessa olevan tyttösen, Yingin, kanssa menevämme museokierrokselle, joten oli pakko nousta, pakata kamat ja lähteä. Mutta mihinkä tahansa museoon en missään nimessä olisi suostunut siinä olotilassa menemään, mutta the one and only Siriraj Medical Museum (OF DEATH!!) odotti suomalaista vierailijaansa, joten ei muutakuin rinkka selkään ja menoksi.
Laitan tähän nyt linkin kiinnostuneille, jos haluatte hiukan tutustua museoon. Itsellä ei ole kuvia museon sisällöstä, koska siellä ei saanut kuvata, mutta tässä artikkelissa on joitain kuvia ja muutenkin kerrontaa museosta : SIRIRAJ MEDICAL MUSEUM
Museota joskus myös nimitetään Si Quey -museoksi(rakkaalla lapsella jälleen monta nimeä). Si Queuy on Thaimaan historian pahamaineisin sarjamurhaaja(kiinalainen toki alkuperältään), jonka ruumis löytyy myös museosta. Si Quey murhasi tukehduttamalla yli puoli tusinaa poikalasta, söi heidän sydämensä ja maksansa, ja uskoi tällä saavuttavansa jonkunmoista voimaa, terveyttä ja jopa kuolemattomuuden. Sellanen setä sitten. Si Quey teloitettiin hirttämällä 1950-luvulla.
Jotenkin mun mielestä on aika hauskaa, ettei Thaimaassa mikään oo liian brutaalia museokamaksi. Museossa painotettiin sitä, että se on turistisysteemien lisäksi tehty myös opettamaan kansaa eri sairauksista ja valistamaan ennen kaikkea. Myöskin oikeuslääketiedettä opiskelevat saavat varmasti jotain hyötyä opintoihinsa museosta, sillä siellä oli paljon myös esim. onnettomuuksissa tai murhattuna kuolleiden kuvia, erilaisia luoteja ja kalloja, joissa oli luotien jälkiä(sisään-ja ulostulo). Siis ihan kaikkea. Alaleuka kyllä putosi aika huolella monessakin kohtaa, oli se niin uskomaton kokemus.
 |
| Koko Siriraj-kokemus maksoi ulkomaalaiselle n10€, eli ei todellakaan paha. Muistaisin maksaneeni Amsterdamin Body Worldsista (joka ei ollut läheskään yhtä makee) paljon enemmän. |
 |
| Matkablogi ilman maisemakuvia ei ole matkablogi, ettäs tiiätte. |
Itsellä meni henkilökohtaisesti eniten tunteisiin Tsunamiosio, joka oli ihan oma osionsa koko museossa. Tässä osiossa oli mahdollista nähdä avustuspaketti, jota katastrofin aikaan jaettiin, erilaisia uhrien tunnistus- ja jaoittelukaavakkeita, uhrien luokittelusysteemi, selviytymisopas vastaisuuden varalle ja 15min lyhytelokuva Siriraj-sairaalasta lähteneen työryhmän(lääkäreitä ja sairaanhoitajia) työhön katastrofialueella ja sairaaloissa. Se oli niin ylitsevuotavan mielenkiintoista, ja itse tunsin niin suurta ylpeyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat silloin tehneet ihan hulluna töitä että katastrofin jälkeen saataisiin edes jonkinlainen järjestys palautettua. Lyhytelokuva myös kertoi uhrien tunnistamisprosessista, sairaaloiden ylibookkauksesta(erään sairaalan kapasiteetti oli 177, ja yhdessä vaiheessa siellä oli jopa 500-600 potilasta) ja juuri siitä, kuinka enemmän ja enemmän toivottomalta tilanne vaikutti tuntien kuluessa. Onhan sitä tullut katsottua useasti dokumentteja Tsunamista, ja muistan päivän kuin eilisen muutenkin, mutta tämä oli ehdottomasti paras. Ei sitä voi koskaan edes unohtaa. Maailmassa on paljon luonnonkatastrofeja, mutta jos sinulla on tunnesiteet johonkin paikkaan mihin katastrofi iskee, tulee jutusta heti paljon vaikeampi käsitellä.
Tämän Tsunamiosion jälkeen, ja varsinkin sen lyhytelokuvan jälkeen iski vielä paremmin päähän se fakta, että mä teen ihan oikeeta juttua tällä hetkellä. Sairaanhoitajaksi kouluttautumalla myös mulla on mahdollista auttaa ihmistä äärimmäisessä hädässä. Ei välttämättä katastrofialueella, mutta en missään nimessä ikinä myöskään unohda sitä mahdollisuutta, sillä esimerkiksi Punainen Risti tarvitsee jatkuvasti lisää ammattilaisia remmiinsä mukaan katastrofialueille. Mutta kuitenkin, myös Suomessa on apua tarvitsevia, ja tunnen niin suurta ylpeyttä siitä, että itsekin saan kantaa sitä auttajan ja pelastajan titteliä valmistuttuani. HUH 💗
Mutta joo, nää nyt oli vain tällaisia ajatuksia tähän loppuun, mitä jäin miettimään. Pointtina se, että menkää ihmeessä tsekkaa Siriraj Medical Museum, jos meette Bangkokiin. Se on todellakin sen arvoista.
 |
| Tämä temppeli oli siis lähellä museota. Aivan uskomattoman kaunis. |
TOODALOO! 😚
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti