ROMAHDUS

Varoitan jo tähän alkuun heti, että tämä teksti ei ole mikään biitsi-iloittelu täynnä kuvia paratiisista, vaan kerron vähän mun päivästä, joka oli oikeesti hiukan erilainen mitä olisin aamulla uskonut, kun lähdin asunnolta liikkeelle. Tiedän, että sanoin pitäväni nämä tekstit sellaisena mukavana luettavana, mutta mun mielestä tää liittyy kuitenkin aika oleellisena osana tähän kokemukseen. 

Eli tänäänkin oli ihan normaali harkkapäivä, aamukuudelta lähdettiin köröttelemään bussilla kohti sairaalaa. Aamu oli ihan samanlainen kuin se on ollut joka päivä; väsytti ja olisin halunnut nukkua, mutta silti tosi innoissani lähdössä taas oppimaan uutta. Osastolla asiat olivat ihan kuten muinakin päivinä, samat ihmiset ja samat kuviot. 

Mutta yhtäkkiä se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta: mä alan itkeä. Ja mä en pysty lopettaa sitä. Se tuli varmaan vähintäänkin yhtä isona yllätyksenä opettajalle ja muille opiskelijoille kuin se tuli mullekin. Mähän nyt herätän muutenkin aika lailla huomiota ollessani ainoa länsimaalaisnaamainen ihminen koko osastolla, mutta sitten että olen ainoa länsimaalaisen näköinen joka alkaa pillittää kesken kaiken ihan yhtäkkiä...

Yleensä silloin, kun itken, haluan ihan ehdottomasti olla ihan rauhassa, että pystyn rauhottua ja kerätä itseni. Arvatkaas kuinka helppoa on olla ihan rauhassa teho-osastolla jossa käy kauhea kuhina; hoitajia, apuhoitajia, lääkäreitä, omaisia koko osasto täynnä. Lisäksi kaikki tietysti tulivat ympärille kyselemään onko kaikki ok, niin sille pillitykselle ei jotenkin tullut loppua ollenkaan.. Ja vielä kauheempaa tilanteesta tekee sen, että täällä ei ole tapana näyttää tunteitaan julkisesti, ja se on hiukan epäkohteliasta. Ja siis tietenkin tuossa tilanteessa yrittää pyydellä anteeksi ja selittää, että hei tää ei johdu teistä, vaan tää koko tilanne on vaan aivan liikaa tällä hetkellä. 

Ennen tänne lähtöä olin muutamaankin otteeseen kuuntelemassa erään luennon kulttuurishokista. Siinä eräs brittiläinen (muistaakseni) Vaasan Yliopiston opettaja luennoi em.aiheesta, mikä se on, miten se ilmenee ja miten siitä pääsee yli. Hyvä luento kerta kaikkiaan, ja siitä jäikin mieleeni kulttuurishokin eri vaiheet, joita havainnollistaa nyt seuraava kuva. 

Kuva: GOOGLE

Kuvassa tosiaan näkyy suurpiirteisesti mielentilan vaihtelut suhteessa ajalliseen kestoon W-käyrän muodossa(tässä sitä ei näy, mutta käyrään kuuluu kotiin palatessa koettava käänteinen kulttuurishokki, joka on toinen kriisi..been there done that.). Alussa siis koetaan aina sellanen "WOOOOOWWW"-vaihe, jossa kaikki koetaan todella mahtavana ja hienona. Tämän vaiheen jälkeen tulee romahdus, jonka käsittääkseni tänään nyt sitten koin. Tilanne ei ollut mikään kriisitilanne, enkä nähnyt mitään karmivaa hoitotyössä. Ei mitään ihmeellistä, harjoittelimme ihan perusjuttuja. Koin ehkä siinä tilanteessa tietynlaista turhautumista siitä, etten koko ajan ole täysin selvillä tilanteesta(mikä olisi ihan kiva, ottaen huomioon että hoidamme oikeasti vakavasti sairaita ihmisiä). Opettaja luonnollisesti selittää thain kielellä opiskelijoille todella yksityiskohtaisesti, ja minulle sitten sellaisen lyhennetyn version englanniksi, joten on vaikeaa aina pysyä perillä. Kieli tuottaa oikeasti ehkä eniten turhautumista täällä. Ei sillä, etteikö nämä kanssani harkassa olevat ihmiset osaisi puhua englantia, mutta jos tätä kieliongelmaa nyt jotenkin voisi kuvailla, sanoisin ehkä että puhumme samaa kieltä, mutta eri kieltä. Eli molemmat kyllä puhuu englantia, mutta mun suomalais-amerikkalaista(ja en siis luule olevani amerikkalainen, vaan äännän amerikkalaisittain, en brittiläisittäin) ääntämissekoitusta on heidän vaikea ymmärtää, ja mun on taas vaikea ymmärtää heidän thai-aksenttiaan ja ääntämistä. Mussa on tietyllä tapaa pientä perfektionistin vikaa, ja mua ärsyttää todella paljon jos en heti tajua jotain. Eli jos mun pitää monta kertaa kysyä jotain, tulee sellainen olo että voi herranjumala oon tyhmä kun en tajua tätä asiaa, mitä nämä ihmiset tässä yrittää rautalangasta mulle vääntää. Toisaalta myös ärsyttää se, jos pitää itse selittää miljoona kertaa sama asia. Monesti on jouduttu selittää oikeesti tosi monta kertaa, ennenku tiiän edes että mistä mulle edes yritetään puhua. Esimerkiksi joku sairauden nimi: nää ääntää sen jotenkin ihan eri tavalla kuin mitä mä ite ääntäisin, ja en ymmärrä ollenkaan mikä sairaus on kyseessä. Kun kysytään, "do you know it?", joudun sanomaan että en tiedä mikä se sairaus on, jonka jälkeen se kirjoitetaan paperille ja kyseessä on joku hyvinkin itselle tuttu sairaus. Oli esimerkiksi puhetta maksakirroosista: Itse äännän: "livörsssairrousis", nää ääntää "livyösirousss" tai jotain sellaista. 

Koen, että tämänpäiväinen itkupuuskakohtaus oli joku kombinaatio näitä kaikkia: kuumuus, paineen alla työskentely(uudenlainen työympäristö, erilaiset hoitotyön tekniikat + mulla ei oo siis tehohoidosta kokemuksia), nälkä(oli siis lähes lounasaika), väsymys(nukun aika vähän harkkapäivien välillä), koti-ikävä ja se turhautuminen siitä, ettei minua aina ymmärretä tai en itse ymmärrä. 

Kyse ei millään tavalla ole siitä, että täällä joku kohtelisi mua huonosti tai muuta. Päinvastoin, rakastan näitä ihmisiä, kun nää on niin huolehtivaisia ja oikeesti kiinnostuneita siitä mitä sulle kuuluu ja miten sä voit.  Opettajahan heti luuli, että on tehnyt jotain väärää ja pahoitteli ja kaikkea, ja yritin vaan siinä itku kurkussa selittää, että oon vaan niin hämilläni kaikesta, eikä tää tunnetila oo kenenkään syy, vaan tää on vaan jotain mitä mä käyn läpi. (Sillä, että oon ollut täällä turistimatkalla monia kertoja aikaisemmin, ei oo mitään tekemistä tämän vaihto-opiskelun kanssa. Eli vaikka tää maa on tosi tuttu, niin silti en tiedä yhtään mitään!!) Joskus vaan saattaa tulla näitä, että joku asia/tilanne on vaan niin ylivoimainen, että reaktio on itku. Kyse ei myöskään ole siitä, että alkaisin nyt haluta lähteä kotiin, päinvastoin, haluan entistä enemmän puskee tän harkan ja muutenkin vaihto-opiskelukokemuksen läpi ja näyttää, että kyllä mä oikeesti pystyn tähän. Se ei oo helppoo, mutta kuten se kuuluisa sanontakin kuuluu: "no pain, no gain". 

Mut siis ehkä tän postauksen pointtina oli kertoa elävästä elämästä esimerkkejä siitä,  mitä on kulttuurishokin kriisivaihe ja miten se ilmenee ja tavallaan todistaa se, että se käsite ei oo mikään urbaani legenda, vaan totisinta totta. Mullekin, vaikka tää maa ja kulttuuri on tuttu. Tässä tilanteessa on tärkeintä vaan jatkaa samaan malliin ja nauttia, niinkuin oon tähänkin mennessä tehnyt. Kaikki nää kokemukset kasvattaa mua, ja tavallaan oon kummallisella tavalla ehkä iloinenkin siitä, että näitä tunteita tulee. Nää kaikki kasvattaa mua henkisesti NIIIN paljon ja myös valmentaa mua tulevaa kohti, eli sitä, että voin olla entistä parempi sairaanhoitaja ja ymmärtää ihmistä paremmin. 

TOODALOOO! 😚