Bangkokin hauska ja karmiva puoli

Tervehdys, murupalleroiset. 

Viikonloppu oli mieletön, koska oli aika vihdoin tehdä julkinen ilmaantuminen KHAO SAN ROADilla! Kyllä, juuri sillä turistienkin suosimalla bilemestahöskäkadulla. 

Minä ja minun uusi timanttilippis. Tuli laitettuu muuten huulipunaa ekaa kertaa täälläoloaikana, jestas miten ihana tunne. T. huulipunafriikki

Olin vähän kahden vaiheilla, että jaksanko lähteä mihinkään, mutta onneksi uusi kaverini Tor sai ylipuhuttua. Oli huomattavasti mukavampi lähteä jonkun toisen kanssa tuollaiseen paikkaan, jossa on miljoona ihmistä samaan aikaan, varsinkaan kun en oikein tiennyt miten koko mesta toimii jne. Tor on paikallinen, joten tiesi paikat hyvin.  Eli kymmenen pistettä ihanalle oppaalle. 😊

Liikkeelle lähdin iltapäivällä, taksilla BTS Skytrainille(taksikuski yski malliin ebola koko matkan ajan, mut no problem) ja BTS:llä Siam Squarelle, jossa Tor odotti minua. Siamilta otimme Tuktukin Khao San Roadille. Siinä taas nähtiin, että paikalliset pääsee niin paljon halvemmalla Tuktukeilla, sillä tämä matka ei maksanut kuin vähän yli 2€, mulle yksin se olis varmaan maksanut aivan sikana enemmän, koska FARANG(valkonaama). 

Perille päästyä päätimme ekana etsiä mulle hotellin, koska oli sanomattakin selvää etten todellakaan lähde yöllä enää takaisin Pathum Thaniin. Kävimme muutaman paikan läpi, jotka olivat täynnä, kunnes sitten löytyi yksi hyvänhintainen guesthouse aivan hoodeilta(600tbh/yö, eli n. 17 euroa). Huone oli ihan kiva, parempi melkein kuin tämä mesta missä asun tällä hetkellä. Mitä nyt tuli varmaan syötyä pari torakkaa yön aikana, mutta ei anneta sen häiritä. Sänky oli mukava ja huone oli tosi siisti ja puhdas.

Matkustuksen jälkeen vaihdoin äkkipikaa vaatteet ja lähdimme alakertaan syömään. Tor tunsi paikan suloisen baarimikon entuudestaan, joten jäimme illallistamaan guesthouselle, ja joimme myös pari drinkkiä, ennenkuin suuntasimme Khao San Roadin järjettömään hulinaan. Lienee parasta heittää kuvia kehiin, ja selittää niiden varjolla illan kulkua. 

Kävelimme Khao Sanin päästä päähän, jotta näkisin vähän mistä on kyse. Aivan sikana populaa, yökerhoja, pubeja, hierontakojuja(ihan niitä sellaisia happyendittömiäkin), markkinakojuja(WOAA, ylläri!) ja siis ihaninta oli kaikki valot yötaivasta vasten ja iloiset ihmiset. 

Tämä tapahtui. ♏ I ate a Scorpion and I liked it. Taste of the salty and crispy legs. I ate a scorpion just to try it, hope my stomach wont mind it. Siis ihan oikeesti toi ei ollu pahaa, vähän sellasta kuivaa ja rapsakkaa, mut hyvin maustettu. Ja siis pistintä en syönyt, muuten kyl vedin ton kokonaan, mutta ostin kokonaisen koska valokuva. 2,5/5 kuivuuden takii. 

Ja siis lisäksi ostin sitten tollasiii jotain toukkia, ne oli oikeesti ihan jees, kyl niitä ihan söi sellasena sipsin tyylisenä snäksinä pois tiekseen! 4/5

Scorpioniselfie, Tor tietysti kuvassa mukana 😊 Tää baari oli kiva, musiikkina pelkkää pilvenpoltteluraggaeta(ei sillä että siel kukaan olis poltellut, mä tunnistan pilven kyllä koska oon asunu 4kk Hollannissa, mutta tiedättehän raggaen.), omistaja/baarimikko oli yläosattomissa ja paljain varpain kulkeva rastafari, rentoa meininkiä ja asiakkailla hyvä mieli. Happy Bar  nimeltään. 

Tää oli aika mielenkiintoinen. Mojito, jossa normijuttujen lisäksi passionhedelmää. Oli ihan jees, aika kirpsakkaa vaan, et tais sokeri unohtuu baarimikolta.😏

Tuli otettua tällaiselta sivukujalta kuva. Seiniä koristi kaikenmaailman spraymaalaukset. Myös Happy Bar oli tällaisella sivukujalla. 

KHAO SAN ROAD. (Ja kyllä, tuossa kyltissä lukee Laughing gas, ne siis oikeesti myi Heliumia ilmapalloissa viihdekäyttöön.)

En tiiä miks mun ilme on noin outo, mut siis joo. 

Loppuillasta kerron nyt vain sen verran, että menimme jossain vaiheessa takaisin guesthouselle ja siinä seuraamme liittyi myös baarimikko ja hänen kavereitaan. Sillä joukkiolla suuntasimme sitten takaisin pääpaikalle, ja kiertelimme ties missä. Oli todella hauska ilta. Baarien suljettua(2 aikaan) menimme vielä erään baarin yläkertaan afterpartyille. Jossain vaiheessa tuli vain aika nukkumaanmenolle, joten eräästä kojusta ostin muutaman kanavartaan ja pussin riisiä, istuin hetken kadun reunalla mussuttamassa niitä ja menin nukkumaan. 

Aamusta heräsin melko rapsakkaan olotilaan, mutta olimme sopineet erään eilisessä seurueessa olevan tyttösen, Yingin,  kanssa menevämme museokierrokselle, joten oli pakko nousta, pakata kamat ja lähteä. Mutta mihinkä tahansa museoon en missään nimessä olisi suostunut siinä olotilassa menemään, mutta the one and only Siriraj Medical Museum (OF DEATH!!) odotti suomalaista vierailijaansa, joten ei muutakuin rinkka selkään ja menoksi. 

Laitan tähän nyt linkin kiinnostuneille, jos haluatte hiukan tutustua museoon. Itsellä ei ole kuvia museon sisällöstä, koska siellä ei saanut kuvata, mutta tässä artikkelissa on joitain kuvia ja muutenkin kerrontaa museosta : SIRIRAJ MEDICAL MUSEUM

Museota joskus myös nimitetään Si Quey -museoksi(rakkaalla lapsella jälleen monta nimeä). Si Queuy on Thaimaan historian pahamaineisin sarjamurhaaja(kiinalainen toki alkuperältään), jonka ruumis löytyy myös museosta. Si Quey murhasi tukehduttamalla yli puoli tusinaa poikalasta, söi heidän sydämensä ja maksansa, ja uskoi tällä saavuttavansa jonkunmoista voimaa, terveyttä ja jopa kuolemattomuuden. Sellanen setä sitten. Si Quey teloitettiin hirttämällä 1950-luvulla. 

Jotenkin mun mielestä on aika hauskaa, ettei Thaimaassa mikään oo liian brutaalia museokamaksi. Museossa painotettiin sitä, että se on turistisysteemien lisäksi tehty myös opettamaan kansaa eri sairauksista ja valistamaan ennen kaikkea. Myöskin oikeuslääketiedettä opiskelevat saavat varmasti jotain hyötyä opintoihinsa museosta, sillä siellä oli paljon myös esim. onnettomuuksissa tai murhattuna kuolleiden kuvia, erilaisia luoteja ja kalloja, joissa oli luotien jälkiä(sisään-ja ulostulo). Siis ihan kaikkea. Alaleuka kyllä putosi aika huolella monessakin kohtaa, oli se niin uskomaton kokemus. 

Koko Siriraj-kokemus maksoi ulkomaalaiselle n10€, eli ei todellakaan paha. Muistaisin maksaneeni Amsterdamin Body Worldsista (joka ei ollut läheskään yhtä makee) paljon enemmän.

Matkablogi ilman maisemakuvia ei ole matkablogi, ettäs tiiätte. 

Itsellä meni henkilökohtaisesti eniten tunteisiin Tsunamiosio, joka oli ihan oma osionsa koko museossa. Tässä osiossa oli mahdollista nähdä avustuspaketti, jota katastrofin aikaan jaettiin, erilaisia uhrien tunnistus- ja jaoittelukaavakkeita, uhrien luokittelusysteemi, selviytymisopas vastaisuuden varalle ja  15min lyhytelokuva Siriraj-sairaalasta lähteneen työryhmän(lääkäreitä ja sairaanhoitajia) työhön katastrofialueella ja sairaaloissa. Se oli niin ylitsevuotavan mielenkiintoista, ja itse tunsin niin suurta ylpeyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat silloin tehneet ihan hulluna töitä että katastrofin jälkeen saataisiin edes jonkinlainen järjestys palautettua. Lyhytelokuva myös kertoi uhrien tunnistamisprosessista, sairaaloiden ylibookkauksesta(erään sairaalan kapasiteetti oli 177, ja yhdessä vaiheessa siellä oli jopa 500-600 potilasta) ja juuri siitä, kuinka enemmän ja enemmän toivottomalta tilanne vaikutti tuntien kuluessa. Onhan sitä tullut katsottua useasti dokumentteja Tsunamista, ja muistan päivän kuin eilisen muutenkin, mutta tämä oli ehdottomasti paras. Ei sitä voi koskaan edes unohtaa. Maailmassa on paljon luonnonkatastrofeja,  mutta jos sinulla on tunnesiteet johonkin paikkaan mihin katastrofi iskee, tulee jutusta heti paljon vaikeampi käsitellä. 

Tämän Tsunamiosion jälkeen, ja varsinkin sen lyhytelokuvan jälkeen iski vielä paremmin päähän se fakta, että mä teen ihan oikeeta juttua tällä hetkellä. Sairaanhoitajaksi kouluttautumalla myös mulla on mahdollista auttaa ihmistä äärimmäisessä hädässä. Ei välttämättä katastrofialueella, mutta en missään nimessä ikinä myöskään unohda sitä mahdollisuutta, sillä esimerkiksi Punainen Risti tarvitsee jatkuvasti lisää ammattilaisia remmiinsä mukaan katastrofialueille. Mutta kuitenkin, myös Suomessa on apua tarvitsevia, ja tunnen niin suurta ylpeyttä siitä, että itsekin saan kantaa sitä auttajan ja pelastajan titteliä valmistuttuani. HUH 💗 

Mutta joo, nää nyt oli vain tällaisia ajatuksia tähän loppuun, mitä jäin miettimään. Pointtina se, että menkää ihmeessä tsekkaa Siriraj Medical Museum, jos meette Bangkokiin. Se on todellakin sen arvoista. 

Tämä temppeli oli siis lähellä museota. Aivan uskomattoman kaunis. 

TOODALOO! 😚

ROMAHDUS

Varoitan jo tähän alkuun heti, että tämä teksti ei ole mikään biitsi-iloittelu täynnä kuvia paratiisista, vaan kerron vähän mun päivästä, joka oli oikeesti hiukan erilainen mitä olisin aamulla uskonut, kun lähdin asunnolta liikkeelle. Tiedän, että sanoin pitäväni nämä tekstit sellaisena mukavana luettavana, mutta mun mielestä tää liittyy kuitenkin aika oleellisena osana tähän kokemukseen. 

Eli tänäänkin oli ihan normaali harkkapäivä, aamukuudelta lähdettiin köröttelemään bussilla kohti sairaalaa. Aamu oli ihan samanlainen kuin se on ollut joka päivä; väsytti ja olisin halunnut nukkua, mutta silti tosi innoissani lähdössä taas oppimaan uutta. Osastolla asiat olivat ihan kuten muinakin päivinä, samat ihmiset ja samat kuviot. 

Mutta yhtäkkiä se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta: mä alan itkeä. Ja mä en pysty lopettaa sitä. Se tuli varmaan vähintäänkin yhtä isona yllätyksenä opettajalle ja muille opiskelijoille kuin se tuli mullekin. Mähän nyt herätän muutenkin aika lailla huomiota ollessani ainoa länsimaalaisnaamainen ihminen koko osastolla, mutta sitten että olen ainoa länsimaalaisen näköinen joka alkaa pillittää kesken kaiken ihan yhtäkkiä...

Yleensä silloin, kun itken, haluan ihan ehdottomasti olla ihan rauhassa, että pystyn rauhottua ja kerätä itseni. Arvatkaas kuinka helppoa on olla ihan rauhassa teho-osastolla jossa käy kauhea kuhina; hoitajia, apuhoitajia, lääkäreitä, omaisia koko osasto täynnä. Lisäksi kaikki tietysti tulivat ympärille kyselemään onko kaikki ok, niin sille pillitykselle ei jotenkin tullut loppua ollenkaan.. Ja vielä kauheempaa tilanteesta tekee sen, että täällä ei ole tapana näyttää tunteitaan julkisesti, ja se on hiukan epäkohteliasta. Ja siis tietenkin tuossa tilanteessa yrittää pyydellä anteeksi ja selittää, että hei tää ei johdu teistä, vaan tää koko tilanne on vaan aivan liikaa tällä hetkellä. 

Ennen tänne lähtöä olin muutamaankin otteeseen kuuntelemassa erään luennon kulttuurishokista. Siinä eräs brittiläinen (muistaakseni) Vaasan Yliopiston opettaja luennoi em.aiheesta, mikä se on, miten se ilmenee ja miten siitä pääsee yli. Hyvä luento kerta kaikkiaan, ja siitä jäikin mieleeni kulttuurishokin eri vaiheet, joita havainnollistaa nyt seuraava kuva. 

Kuva: GOOGLE

Kuvassa tosiaan näkyy suurpiirteisesti mielentilan vaihtelut suhteessa ajalliseen kestoon W-käyrän muodossa(tässä sitä ei näy, mutta käyrään kuuluu kotiin palatessa koettava käänteinen kulttuurishokki, joka on toinen kriisi..been there done that.). Alussa siis koetaan aina sellanen "WOOOOOWWW"-vaihe, jossa kaikki koetaan todella mahtavana ja hienona. Tämän vaiheen jälkeen tulee romahdus, jonka käsittääkseni tänään nyt sitten koin. Tilanne ei ollut mikään kriisitilanne, enkä nähnyt mitään karmivaa hoitotyössä. Ei mitään ihmeellistä, harjoittelimme ihan perusjuttuja. Koin ehkä siinä tilanteessa tietynlaista turhautumista siitä, etten koko ajan ole täysin selvillä tilanteesta(mikä olisi ihan kiva, ottaen huomioon että hoidamme oikeasti vakavasti sairaita ihmisiä). Opettaja luonnollisesti selittää thain kielellä opiskelijoille todella yksityiskohtaisesti, ja minulle sitten sellaisen lyhennetyn version englanniksi, joten on vaikeaa aina pysyä perillä. Kieli tuottaa oikeasti ehkä eniten turhautumista täällä. Ei sillä, etteikö nämä kanssani harkassa olevat ihmiset osaisi puhua englantia, mutta jos tätä kieliongelmaa nyt jotenkin voisi kuvailla, sanoisin ehkä että puhumme samaa kieltä, mutta eri kieltä. Eli molemmat kyllä puhuu englantia, mutta mun suomalais-amerikkalaista(ja en siis luule olevani amerikkalainen, vaan äännän amerikkalaisittain, en brittiläisittäin) ääntämissekoitusta on heidän vaikea ymmärtää, ja mun on taas vaikea ymmärtää heidän thai-aksenttiaan ja ääntämistä. Mussa on tietyllä tapaa pientä perfektionistin vikaa, ja mua ärsyttää todella paljon jos en heti tajua jotain. Eli jos mun pitää monta kertaa kysyä jotain, tulee sellainen olo että voi herranjumala oon tyhmä kun en tajua tätä asiaa, mitä nämä ihmiset tässä yrittää rautalangasta mulle vääntää. Toisaalta myös ärsyttää se, jos pitää itse selittää miljoona kertaa sama asia. Monesti on jouduttu selittää oikeesti tosi monta kertaa, ennenku tiiän edes että mistä mulle edes yritetään puhua. Esimerkiksi joku sairauden nimi: nää ääntää sen jotenkin ihan eri tavalla kuin mitä mä ite ääntäisin, ja en ymmärrä ollenkaan mikä sairaus on kyseessä. Kun kysytään, "do you know it?", joudun sanomaan että en tiedä mikä se sairaus on, jonka jälkeen se kirjoitetaan paperille ja kyseessä on joku hyvinkin itselle tuttu sairaus. Oli esimerkiksi puhetta maksakirroosista: Itse äännän: "livörsssairrousis", nää ääntää "livyösirousss" tai jotain sellaista. 

Koen, että tämänpäiväinen itkupuuskakohtaus oli joku kombinaatio näitä kaikkia: kuumuus, paineen alla työskentely(uudenlainen työympäristö, erilaiset hoitotyön tekniikat + mulla ei oo siis tehohoidosta kokemuksia), nälkä(oli siis lähes lounasaika), väsymys(nukun aika vähän harkkapäivien välillä), koti-ikävä ja se turhautuminen siitä, ettei minua aina ymmärretä tai en itse ymmärrä. 

Kyse ei millään tavalla ole siitä, että täällä joku kohtelisi mua huonosti tai muuta. Päinvastoin, rakastan näitä ihmisiä, kun nää on niin huolehtivaisia ja oikeesti kiinnostuneita siitä mitä sulle kuuluu ja miten sä voit.  Opettajahan heti luuli, että on tehnyt jotain väärää ja pahoitteli ja kaikkea, ja yritin vaan siinä itku kurkussa selittää, että oon vaan niin hämilläni kaikesta, eikä tää tunnetila oo kenenkään syy, vaan tää on vaan jotain mitä mä käyn läpi. (Sillä, että oon ollut täällä turistimatkalla monia kertoja aikaisemmin, ei oo mitään tekemistä tämän vaihto-opiskelun kanssa. Eli vaikka tää maa on tosi tuttu, niin silti en tiedä yhtään mitään!!) Joskus vaan saattaa tulla näitä, että joku asia/tilanne on vaan niin ylivoimainen, että reaktio on itku. Kyse ei myöskään ole siitä, että alkaisin nyt haluta lähteä kotiin, päinvastoin, haluan entistä enemmän puskee tän harkan ja muutenkin vaihto-opiskelukokemuksen läpi ja näyttää, että kyllä mä oikeesti pystyn tähän. Se ei oo helppoo, mutta kuten se kuuluisa sanontakin kuuluu: "no pain, no gain". 

Mut siis ehkä tän postauksen pointtina oli kertoa elävästä elämästä esimerkkejä siitä,  mitä on kulttuurishokin kriisivaihe ja miten se ilmenee ja tavallaan todistaa se, että se käsite ei oo mikään urbaani legenda, vaan totisinta totta. Mullekin, vaikka tää maa ja kulttuuri on tuttu. Tässä tilanteessa on tärkeintä vaan jatkaa samaan malliin ja nauttia, niinkuin oon tähänkin mennessä tehnyt. Kaikki nää kokemukset kasvattaa mua, ja tavallaan oon kummallisella tavalla ehkä iloinenkin siitä, että näitä tunteita tulee. Nää kaikki kasvattaa mua henkisesti NIIIN paljon ja myös valmentaa mua tulevaa kohti, eli sitä, että voin olla entistä parempi sairaanhoitaja ja ymmärtää ihmistä paremmin. 

TOODALOOO! 😚

Eksyksissä muttei kuitenkaan

Hellurei ja hellät tunteet! (Lienee rakastavaisten päivän korvilla ihan sosiaalisesti hyväksyttävä tervehdys, eikö niin?)

Olin peloissani viikolla, kun mietin että mulla ei oo mitään tekemistä suunniteltu viikonlopuksi eikä lippuja varattu  mihinkään ja kaikki tekee jotain ja ahdistus. Mutta kun viikonloppu koitti, ja varsinkin nyt jälkeenpäin katseltuna sitä tekemistä kyllä ihan riitti tarpeeksi, vähän pitää vain aivojaan käyttää. Täällä ei kyllä varmasti tule ikinä tylsää, pinky promise! 

Perjantaina töiden jälkeen tuli oikeastaan vain siivottua ja pestyä pyykkiä(koska työvaatteet pitää pestä itse, yök......) Työviikko meni hyvin, oon tosi innoissani tästä uudesta osastosta missä oon, se on miesten semi-icu(ICU=intensive care unit), eli melkein tehohoitoa muttei kuitenkaan(mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). On ihanaa, että on kerrankin harkkapaikka, jossa saa oikeesti tehdä jotain ja mikä tärkeintä, on edes pikkusen sairaanhoitajafiilis. SIIS AIVAN HUIPPUA! Ja siis tärkeetä on tietysti myös se että viihtyy harkassa, ja mä kyllä viihdyn. Kieli on edelleen toki ongelmana, mutta monet naurut saatiin viime viikolla siitä, kun toinen joutui selittää sata kertaa mitä tarkoittaa, ja sitten kun lopulta lamppu syttyi ja tuli tää "aaaaaaaaaaa nyt mä tajuun/tiiän!!!", niin se oli aika riemullinen fiilis 😁 Mullon onneksi kivoja tyttöjä mun kanssa samalla osastolla, ja opettajakin on tosi ihana joten all good everything. 

Näinkin voi juoda kolajuomansa, tiedättehän. No minähän aattelin että kun tää pussi kerran kesti ton limsankin, niin se solmittuna varmaan kestää vuotamatta laukussa. Ei kestä. Jää sulaa, ja tulee läpi ja kastelee koulupaperit, kalenterin, laukun ja vaatteetkin vielä. Mut oli virkistävä juoma toki. 

Siirtynen nyt sitten niin sanotusti busineksesta pleasuren puolelle. Lauantaina tapasin erään harkassa tapaamani kaverin BTS Skytrain-asemalla, koska tarkoituksenamme oli suunnata Bangkokiin Siriraj-sairaalan museoon, joka on siis täynnä oikeita ruumiita. Paikallinen Body Worlds -tyyppinen systeemi siis. Mua kiehtoo juuri tällaiset näyttelyt toooodella paljon, koska niissä on mahdollista oppia hiukan anatomiaa ja nähdä miltä esim. eri sairaudet näyttävät kehossa. Ja kyllä, voin myöntää olevani myös hiukan vinksahtanut. No, se museosuunnitelma kuopattiin hyvinkin pian, kun pääsimme perille ja ovella vartija sanoi museon olevan tänään kiinni. Tänä viikonloppuna juhlitaan Magha Puja -juhlaa, joka on tärkeä Buddhalaisuuden juhla. Harmitti toki hieman, mutta onneksi on helppo lähteä käymään katsastamassa museo myöhemmin uudestaan, kun asun niin "lähellä". Kerron kyllä sitten, kun olen vihdoin päässyt ovien läpi oikeesti katsomaaan mitä museo sisällään pitää. 

Täällä ei koskaan tuule. No sinä päivänä kun mä heitän heinähatun päähän ja lähen menee niin tuulee niin etten sitte lopulta voi käyttää hattua koko päivänä. Missä oli leuanaluskuminauha?

Siriraj-sairaala on sekä "rahvaan" mutta myös itse Kuninkaan sairaala ja aivan jäätävän iso laitos. Samassa syssyssä on myös yliopistoja, joissa opiskelee aiheeseen kuuluvasti tulevia lääkäreitä ja sairaanhoitajia, jotka sitten myöskin harjoittelevat sairaalassa. Sairaalalta suuntasimme läheisille markkinoille, jossa oli sitten lounaspaikkamme. Kävimme paikallisten keskuudessa suositussa sushiravitolassa jonka nimeä en tiedä, jos teistä jotain oikeesti kiinnostaa niin mä kaivan sen jostain sen tiedon xD Piti oikein pöytää jonottaa, koska ravintola oli tupaten täynnä. Oli ihanaa ruokaa, ja todella halpaa vielä kaiken lisäksi, eli aika hyvä kombo. Masut täynnä marssimme jokilaivasatamaan ja hyppäsimme paattiin, joka vei toispualjokkee Tha Maharaj:lle. Kaunis paikka, josta yllättäen löytyi myöskin markkinat. Ehkä mieleenpainuvin juttu mitä Tha Maharajsta jäi mieleen oli ERITTÄIN harvinainen valokuvanäyttely, missä oli esillä edesmenneen kuninkaan Rama IX:n valtakaudellaan ottamia valokuvia. Olimme todella mielissämme, että pääsimme katsomaan näyttelyä. Siellä en halunnut kuvata, koska hiljattain edesmennyt Kuningas on täällä jotain niin pyhää ja vaalittua, plus ajattelen, että vaikka keskimäärin kyllä kuvaan aika paljon kaikenlaista, niin joitain asioita ei vain kuvata, ne pitää kokea ja siten jäävät ikuisesti mieleen. 

Tha Maharajsta suuntasimme vielä käymään pyörimässä jo aiemmin blogiteksteissä mainituilla JJ-viikonloppumarkkinoilla, mutta kierros oli aika pikainen, kunhan kävimme pyörimässä ja hengailemassa. 

Aika artsya, eikös juu?

Meitä oli matkassa siis kolme yhteensä, että en syönyt yksin enkä kaksinkaan näitä.. Oli tässä kyllä silti aika paljon safkaa!

Vähän tuoretta mehua yhtäkkiii!

Makkarat sun muut poikineen

Tällasia viritelmiä on oikeesti tyyliin joka 10.metri, joten aina on tarjolla tuoretta hedelmää, IHANAA!

Tää kuva on Chatuchak-markkinoiden viereisestä puistosta, missä jengi otti lauantaina iltapäivästä elbaa. Mahtis tunnelma. 

Minituktuk 💗

CANDYSHOP

JJ:ltä lähdin kotiinpäin, jossa otin muutaman tunnin koomaukset ja mietin että mitä helkkaria sitä nyt sitten tekisi. Siinä sitten hetken pähkinöityäni päätin lähteä yömarkkinoille. Tiedän, markkinoita markkinoiden perään, mutta jotenkin markkinoilta saa aina niin hyvin irti kaikkea, saa kokea paikallista tunnelmaa ja samalla tehdä vaikka kivoja löytöjäkin. Nappasin siis iltamyöhään taksin kohti Liab Duan -markkinoita, jotka siis tapahtuvat aina yöaikaan, käsittääkseni joka päivä. Siinä olikin kivasti iltayölle tekemistä, nimittäin viihdyin sellaisen kolmisen tuntia kierrellen aluetta. Liab Duanissa hinnat olivat paljon halvempia kuin Chatuchakissa(tietty siis pitää siltikin tinkiä koska markkinoilla ei ole kiinteitä hintoja) ja tavara jotenkin paljon parempilaatuista. Tuli itsekin sitten shoppailtua vähän feikkiadidasta(älkää judgeatko), kameran kalansilmälinssi, lippis ja uudet arskat. Tää paikka täytyy kyllä ehdottomasti katsastaa joskus uudestaan, sillä huhujen mukaan näillä markkinoilla on ihan oivallinen baarielämäkin, tällä kertaa baarit vain olivat tämän em.uskonnollisen juhlan vuoksi kiinni. 

Harmi, ettei ollut mahdollista päästä kuvaamaan markkinoita yläilmoista, olis saanu hienon kuvan. Iso alue, jossa kaikilla myyntipisteillä palaa kirkkaita valoja. Mielettömän näköistä yötaivasta vasten.

Meinasin kuolla..(äiti aina tykkää kun aloitan lauseet näin, ku se on muutenkin koko ajan pelko perseessä et pärjäänkö täällä) Tuol markkinoilla oli pari paikkaa, missä oli tällaisia pikkuvauvoja. Ilmeisestikin siinä joko yritettiin myydä pentuja tai kerätä rahaa niiden kasvattamiseen. Toisessa paikassa ei saanut koskea pentuihin, mutta tässä paikassa sai koskea. OLISIN HALUNNU VIEDÄ KAIKKI KOTIIN, KOSKA OLEN PUPPYRESCUE!!

Ensimmäistä kertaa Thaimaassa mulla ei ollut niinku mitään hajua mitä söin päivälliseksi(tai no yölliseksi), koska kukaan tossa ravintolassa ei osannut englantia. Hyvää oli kuitenkin, täällä ihmiset vaa osaa ton maustamisen taidon.

Johonki tällaseen örkkiinki törmäsin, aika näyttävä.

Timanttinen lippalakki, mun uusi kaveri

Täs nää mun uuet "ADDUT".. Tervetuloa kokoelmaani, ystävät. Lupaan rakastaa teitä ihan yhtä paljon kuin aitojakin. 

Olin niin mahtavalla mielentilalla yömarkkinoilta kotiuduttuani, oli siis todellakin näkemisen arvoinen paikka, jos tykkää markkinatunnelmasta niinkuin mä. Make it rain!

Hyvin nukutun yön jälkeen herättyäni tajusin, että oli taas rutosti liikaa aikaa hukattavaksi, joten päätin lähteä hukkaamaan itseni Bangkokin Chinatowniin. Kotoa ensin taksilla BTS Skytrainille, jolla sitten liikuin satamaan josta löytyy jokilaiva joka veisi Chinatowniin. 

Uusi kalansilmä pääsi heti tositoimiin, tulee kyl kivoja kuvia. En tajuu  miten en oo aikasemmin tätäkään tajunnut. 

Oikein kunnon turistimeininkiä. 

Mulla ei ollut varsinaisesti mitään plääniä paikalle päästessäni, muutakuin viettää kiva päivä, nähdä paljon ja nauttia. Se on yleisesti ottaen aika hyvä päämäärä, ei pidä stressata liikaa. Joten lähdin sitten jalkaisin kulkemaan ympäri Chinatownia.. Sitä tavaran ja ihmisten määrää. Sitä ei oikeesti uskokaan eikä  mikään kuva edes pysty kertomaan. Jos luulet, että Suomessa joskus olet ollut ruuhkassa tai on ollut ahdistavan paljon ihmisiä, mielipiteesi muuttuu viimeistään vieraillessasi Chinatownissa. Siis se on ihan uskomatonta miten paljon kaikenlaista tavaraa laidasta laitaan voi olla, ruokaa löytyy kaikkea erilaista ja mitä vain ikinä tulee mieleen. Oli kyllä tillbehööri poikineen. Ja siis se tunne, kun oot tavallaan hukassa, kun sulla on tavallaan päämäärä mihin oot menossa, vaikkei ookaan. Sit ku et oikein enää muista, että ootko kävelly tätä kujaa pitkin jo, vai ootko taas eri paikassa ja et tiiä montako kertaa oot esimerkiksi kiertäny ympyrää. Eli oot niinku eksynyt muttet kuitenkaan, koska aina voit kysyy joltain jos et jotain löydä. Protip: älä kysy neuvoa taksikuskeilta koska ne ei tiiä ikinä mitään täällä, mikä on aika mielenkiintoista koska ne kuiteskin on taksikuskeja.

Lämmin ja ihana päivä Bangokin ytimessä

Välissä oli pakko tulla ahtailta käytäviltä hengähtämään, ja otinkin sitten tuktukin(ylihintaisen sellaisen) kohti Flower marketia. Aivan ihanaa, kukkia joka paikassa. Ja siis se tuoksu, kun kävelet kujia pitkin ja sen normi paskanhajun, mikä täällä aika usein vallitsee, sijaan haistat vaan ihania kukkien tuoksuja. Pysädyinkin muutaman kerran vain silmät kiinni tuoksuttelemaan. Markkinat olivat kyllä joka aistille herkkua. Harmi vain, että tämä paikka kukoistaa(sanan monessa merkityksessä) nimenomaan yöllä ja aamuyöllä, ja monet paikat eivät olleet edes auki. Kukkamarkkinoiden lisäksi eksyin pieneksi hetkeksi pyörimään Indiatowniin, jossa oli lisää väriloistetta. Kaikenlaisia pukuja, tiedättehän, oikein kunnon Bollywood tyylisiä, värikkäitä ja kimaltavia. Teki vaan mieli ostaa sellainen asu, mut se ei oo hirveen käytännöllinen joten jäi sitten sinne. Ja siis tuoksut olivat jälleen aivan mahtavat, suitsukkeiden, ruoan ja mausteiden tuoksut täyttivät ilman ja myös mun nenän. Parasta.  

Aivan sikaihania kukka-asetelmia löytyi monta kappaletta 

Aikani käppäiltyäni päätin lähteä kotimatkalle, samaa reittiä takaisin siis. Pienen välipysäkin tein Siam Squarelle, kun se sattui olemaan Skytrain reitin varrella. Huomasin kylläkin aika äkkiä, ettei mulla oo voimia enää vetää niitä ostoskeskuksia läpi, koska niitä on varmaan 10 ja niissä on todennäköisesti kaikki liikkeet mitä ikinä vaan maailmassa on olemassa. Kävin kuitenkin syömässä The Pizza Companylla. Oli pakko ottaa alkuruoaksi salaattia, koska täällä en oo viel syöny kertaakaan sellasta oikeeta tuoretta salaattisalaattia kun on tullut harrastettua ainoastaan tätä katukeittiömeininkiä, jossa tunnetusti vatsataudin riski vähenee mikäli syöt keitettyä/paistettua/kuumennettua ruokaa. Kyllähän mä toki oon syönyt hedelmiäkin, ja niissäkin aina riski piilee, mutta en mä kyllä voi elää 3 kk ilman mitään tuoretta. Kyllä teki hyvää, ja maistui kyllä tosi ihanalle pitkästä aikaa. Kyllä mä pizzaaki sitte söin vielä lisäksi, ettei vaan pääse laihtuun. Maha täynnä pizzaa lähdin pyörimään kohti kotia. A day well spent. 

Siam Square BTS-asemalta kuvattuna. 

Nappasin kuvan ostarin vessasta, siel oli siis ovissa tollasia kivoja tekstejä. 

Random liikennekuva ylätasolta. 

Pakko nyt vielä lisää loppuun tällanen kuva joka ei oikeestaan liity yhtään mihinkään, mutta siis olin yliopistolla kävelemässä yks ilta, ja siel oli sitten oikeen kunnon valaistukset päällä. Aivan uskomattoman hienon näköistä. 

Sori, kun tää teksti on niin rikkonaista. Tää viikonloppu on vaan ollu kokonaisuudessaan niin ylimääräinen muutenki, oon tehny ja nähny paljon kaikenlaista, joten silloinpa siitä tekstistäkin tulee tämmöstä. 

TOODALOO! 😚

Nopparat Rajathanee - ekat päivät

Morijesta moi!

Niinkuin jo otsikkokin sanoo, tämä teksti kertoo harjoittelun ekasta viikosta. Tämä on varmaankin ainoita kokonaisia postauksia harjoittelusta, koska haluan pitää tämän blogin pääasiallisesti mukavien reissujen ja ihanien kuvien ja hauskojen juttujen kerronta-alustana. Kirjoitan harjoittelusta erikseen koulutehtävänä harjoittelupäiväkirjaa, joten en myöskään siksi halua siitä tänne kovin paljon kirjoittaa..

Harjoittelua on nyt sitten tosiaan 3 päivää takana, eli ensimmäinen viikko. Fiilikset on vähintäänkin sekavat. Harjoittelupäivät venyvät tosiaan sellaisiksi noin 12h mittaisiksi kokonaisuudessaan, kun 1-1,5h ajellaan bussilla aamulla ja illalla. Sairaala sijaitsee siis aika kaukana Pathum Thanista ja Rangsit Universitystä. Aamulla lähdetään klo 6:00, ja takaisin mestoilla ollaan 17-18 aikaan. Todellisena yllätyksenä tuli se, että vaatteita ei vaihdeta sairaalassa, vaan samoilla kledjuilla tallataan kotoa sairaalan kautta takaisin kotiin, yök. Alla vähän kuvia asusta.

Ilmeeni kun odotan opettajaa saapuvaksi ja se on ruuhkan takii myöhässä.

Hoitajilla on pakko olla kaikilla valkoiset kengät, joten tässä ostos joka saattaa myös ainakin jollain lailla olla osallinen koettuihin jalkakipuihin.

Ihan hoitsuna

Tällainen hiusverkkojuttutsydeemi kuului kaikilla olla päässä. 

Kuumuus tuotti itselle ihan odotetusti vaikeutta ekojen päivien aikana. Sillä osastolla, missä itse olin ekan viikon, ei ollut ilmastointia kuin yhdessä huoneessa, johon pääsivät ihmiset joilla on vakuutus mallillaan. Itsekin välillä toki kävin sielläkin huoneessa avustamassa, mutta suurin osa ajasta meni potilasalueella, missä ei ollut ilmastointia. Jalat, ja erityisesti nilkat turposivat kuin mummon tekemä pullataikina, ja aikamoisia jalkakipujakin kyllä oli. Turposivat jopa niin paljon, että oli pakko lähteä yksi ilta ostamaan lisää tyynyjä sänkyyn, että saa yöksi jalat yläilmoihin. Samalla reissulla tuli napattua tämä kuva:

Oli ihana päästä kokeilemaan tätä kameran ominaisuutta toiminnassa. Kaupungin valot 💗

Päivän aikana ei ole kuin yksi tauko, tunnin ruokatauko klo 12. Sen aikana haetaan pikaisesti syötävät sairaalan ruokalasta(tai niinkuin me teimme, haimme seven elevenistä valmisruokaa), syödään ja kipitetään takaisin osastolle. Päivän aikana ei luonnollisestikaan pääse oikein kunnolla istumaan.

Itse osasto millä tämän ekan viikon vietin, oli aikuisten sisätautien osasto, jossa potilailla oli erilaisia sairauksia, diabetestä, keuhkosairauksia, aivoinfarkteja, sydän-ja verisuonisairauksia, syöpää, you name it. Suomen harjoitteluista poiketen opettaja oli läsnä koko ajan, eli opiskelijaryhmää(8 opiskelijaa) varten oli aina yksi opettaja mukana. Koin tämän todella hyvänä asiana, sillä opettaja on kykeneväinen selittämään, miksi jokin asia tehdään niin kuin se tehdään ja muutenkin potilastyön ohella käytiin läpi hoitotyöhön liittyvää teoriaa(jos siis olisin ymmärtänyt thaita, olis ollut hyvä). Mun mielestä toi opettajan läsnäolo vois olla jotain sellasta, mistä Suomi vois ottaa oppia.

Mutta joo, opiskelijoille määrättiin oma case assignment, ja tämän potilaan hoitoon perehdytään ja häntä hoidetaan sitten jopa useampia päiviä. Minulla oli yhteinen case erään thaiopiskelijan kanssa, joka puhui todella hyvää englantia. En valitettavasti voi kertoa yksityiskohtaisemmin casesta, mutta voin kertoa että nämä kolme päivää ei ollut mitenkään helppoja. Koin aika vahvoja tunteita kolmen päivän aikana, ja jos ei fyysisestikään, niin ei myöskään henkisesti ollut helppoa.

Kieli tuotti myös odotetusti vaikeuksia. On todella haastavaa kommunikoida potilaiden kanssa, kun ei osaa itse yhtään kieltä, eikä suurin osa potilaista puhu englantia sanaakaan. Aina kaikesta kuitenkin jotenkin selviää.

Pieniä "ongelmia" syntyi tilanteissa, joissa opettaja oli ensin selittänyt jotain asiaa opiskeijaryhmälle thaiksi(jota en pysty seuraamaan) ja jatkoi sitten englanniksi hetken ja kysyi "mitä mieltä Oona on asiasta?" tms, niin täytyy kyllä myöntää että tunsin itseni todella tyhmäksi välillä kun en osannut vastata, kun en oikeastaan edes ollut tajunnut kysyttyä kysymystä. Thaiaksentti on välillä todella vaikeaa ymmärtää. Tuli myös tilanne, missä mittasin verensokeria ja tulos näytti noin 300. Meinasin lentää perseelleni, mutta onneksi minulle sitten ystävällisesti selitettiin, että täällä verensokerin yksikkö mittareissa on mg%, jossa normaaliarvot liikkuvat siinä 80-200 välissä. Toki tällöin myös 300 on korkea. Täällä myöskin puhutaan ml:sta cc:nä, olen kyllä joskus kuullut jossain telkkuohjelmassa puhuttavan cc:nä, mutta siinä tilanteessa kun piti alkaa valmistella injektiota, oli kyllä pakko tarkistaa muutaman kerran asia uudelleen. Kaikkea tällaista pikkukivaa, mutta niihin onneksi oppii ajan kanssa. 

Olen päässyt tekemään kyllä kaikenlaista, mutta keskiviikkona siirryn osastolle jossa on vain miehiä, kiire ja vakavampia tapauksia, joten voi olla, että vetäydyn tekemisestä ainakin ekaksi viikoksi, katsoo sitten miten osastolla lähtee  menemään. Aina pitää kuitenkin pitää huoli siitä, että tekee itse sellaista mitä kokee, että uskaltaa tehdä ja osaa tehdä. Onneksi kuitenkin opettaja on koko ajan tukena.

Odotan innolla tulevia harkkaviikkoja, ja olen todella tyytyväinen siitä, että minulle oikeasti laitettiin kunnolliset osastot, missä olla ja että näkee ja kokee paljon kaikenlaista. Saatan tulevissa postauksissa muutamalla lausella mainita harjoittelusta, mutta tosiaan tästä lähin pyrin kirjoittamaan vain oppimispäiväkirjaa aiheesta.

Pakko näin sivumainintana vielä loppuun kertoa ihanasta kahvilasta, missä piipahdimme erään harkkapäivän jälkeen thaiopiskelijoiden kanssa.. Siis kahvila, Teddy's Time Cafe: täynnä nallekarhuja, joiden kanssa voi halailla vierailun aikana. Katsokaa vaikka:

Pienetkiin yksityiskohdat kuten lasinaluset ja leivässä olevat hammastikkulippulappuset ovat nalle-teemaisia. 

Aika ihanaa, etten sanoisi 😍

TOODALOOO! 😘